Minä selvisin

Eilen pakotin ensimmäistä kertaa housut jalkaani. Aloin kyllästyä mekoissa liihottamiseen ja sukkahousujen rullaamiseen turvonneen mahan alapuolelle. Ajoin polkupyörällä ilman, että tärinä ja teiden muhkurat tuntuivat kipeinä viiltoina rääkätyssä munasoluhautomossani. Pinkeys hellittää, kipu hellittää, paha mieli hellittää.

Minä selvisin.

Kävin psykologin luona. Hän todella auttoi punnitsemaan tilannettani ja sitä, mitä minun täytyy ottaa huomioon tämän kaiken keskellä. Parisuhde ja tämän vaikutukset siihen. Niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Se, miten minun on opittava pikkuhiljaa avautumaan, kertomaan tunteistani kaikkein lähimmälleni, kertomaan, mitä minä tarvitsen ja toivon ja odotan. Että yli kymmenen vuoden jälkeenkään en voi olettaa toisen osaavan lukea ajatuksiani. Vaikka toinen on siinä vierellä, me emme välttämättä kohtaa. Meidän molempien on tehtävä se työ ja nähtävä se vaiva. Ojennettava kätemme toista kohti, avattava sydämemme, heittäydyttävä tähän suhteeseen.

Minun pitää myös muistaa antaa itselleni lupa levätä. Ihminen tarvitsee sisäistä rauhaa. Sitä, ettei koko ajan vaella mielessään tekemättömiin töihin, menetettyihin tilaisuuksiin, menneisiin virheisiin ja tuleviin murheisiin. Tämä hetki, tässä näin, tämä on minua varten. Psykologi antoi minulle luvan luovuttaa. Hän sanoi ääneen, ettei kenenkään ole pakko jaksaa tällaista, jos se ei tunnu hyvältä, jos se tekee liian kipeää. Vihdoin tiesin varmaksi sen, että minä jaksan vielä. En ole antanut periksi. Olen vahva.

Poljin uupuneena kotiin ja nukuin monta tuntia. Heräsin jynssäämään ikkunoita ja annoin ajatusteni harhailla. Ajattelin tätä viimeistä vuotta, sitä edeltäneitäkin. Sitä, että olen minä kuitenkin päässyt aika pitkälle.

Ja sitä miten paljon hyvää elämässä on. Yhtenä hyvänä mieheni. Tuossa hän olisi, ihan vieressä. Kaikki olisi meille mahdollista. Kunhan me osaisimme käyttää nämä hetket oikein. Toivon, että osaisimme. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua.

Ainakin minä rakastan häntä. Ainakin minä haluan olla kokonaan hänen, haluan uskaltaa turvautua häneen, haluan oppia tukemaan häntä. Nyt me olemme kahdestaan. Se on paljon enemmän kuin ymmärränkään.

Kipu ja pelko

Olen vielä aika kipeänä. En tiedä, kuinka kauan kipeys kuuluu asiaan ja minkä verran sitä pitäisi sietää ja minkäköhän laatuista kipua ja tarkalleen ottaen missä. Mutta kipua minulla on. Olen vältellyt särkylääkkeitä. Haluan tuntea tämä kivun, tehdä tuskasta niin fyysistä kuin se onkin. Ehkä se silloin pienentää henkistä kipua. Ehkä se, että minun petolliseen kroppaani sattuu, ehkä se on pois siltä kivulta, joka rikkinäisessä sydämessäni jyllää.

Typerästi ajateltu, tiedän sen. Ei itseään tarvitsisi ehdoin tahdoin kiusata. Ei kipu jalosta minua mitenkään, ei tee parempaa ihmistä, ei kuljeta minua yhtään lähemmäs äitiyttä. Mutta jostain syystä koen olevani enemmän elossa, tuntevani tämän hetken paremmin. Ehkä sitä kautta myös ymmärrän paremmin, että näin todellakin tapahtui, että mitään odotettavaa ei tullutkaan. Ei tullut punktiota, ei alkioita, ei siirrettävää, ei pakastettavaa. Ei tähtipölyä taivaanrantaan eikä mitään muutakaan söpöstelevää huttua.

Tuli vain kipu ja kivun ystävä pelko.

Aiemmin en ajatellut, että nämä hedelmöityshoidot voivat olla millään tapaa riski minun ruumiilleni. En ajatellut asiaa. Ajattelin vain mahdollisia kipuja ja henkistä puolta, sitä miten hento mieleni ei välttämättä jaksa. Sekä sitä, miten vieraalta tuntuu ajatus hormonien pumppaamisesta kroppaani. Mutta sitä, että asetan vartaloni alttiiksi ylimääräisille riskeille, sitä en ajatellut.

Nyt pelkään vauhkosti yhdessä hetkessä yhtä asiaa, seuraavassa jotain muuta. Tällä hetkellä peloistani eniten pinnalla on ajatus siitä, että mitä jos tärkeät elimeni vaurioittuvat tästä kaikesta jotenkin. Jospa munasarjani eivät kestäkään tämmöistä pahoinpitelyä ja väärinkäyttöä, vaan kapinoivat sitä vastaan, menevät rikki? Repeävät, halkeavat, vääntyvät, kääntyvät, menevät ikuiseen umpisolmuun ja palavat polttavasta kivusta poroksi. Mistä lie tämäkin pelko tulee? Ehkä siitä, miten tunnen niin vierasta kipua sisälläni.

Juuri nyt pelkoni on kovin virkeä ja vahva. Pelon ystävä kipu pitää pelon hereillä ja voimissaan. Silti haluan tuntea kipuni ja pelätä pelkoni. Ehkä huomenna ymmärrän paremmin, ehkä en pelkää enää turhia, ehkä murehdin vain tarpeellisia. Ehkä ymmärrän paremmin, mitä olen tekemässä ja mitä se tekee minulle. Ehkä ymmärrän, mitä jaksan ja mitä en. Ehkä huomenna otan särkylääkkeen ja jatkan elämääni.

Totta on ainakin se, että tämä on ajateltava läpi ja surtava rauhassa. On annettava itselleen aikaa toipua. On saatava itseltään lupa olla rikkinäinen. Muuten jään kierimään tähän takaiskuun ja hellimään omaa epäonneani. Sitä en halua. Siihen en aio jäädä.

Yritin olla urhea

Olin ladannut tähän kaiken, koko voimani. Kannoin itseni tämän avulla kevään läpi. Minua auttoi tieto siitä, että toukokuussa vihdoin jotain tapahtuu. Kun vielä reilu viikko sitten hoidon käynnistyminen oli vaakalaudalla, olin kauhuissani. Vasta kun ensimmäinen pistos oli takana, ehdin huokaista. Että tämä on vihdoin totta.

Tiistaina kaikki näytti vielä hyvältä. Munarakkuloita oli kypsymässä 13. Kelpo kavereita kaikki ja oikein hyvä määrä. Lääkäri puhui mahdollisesta punktiosta joko ensi viikon tiistaille tai keskiviikolle. Siksi tämä tuli ihan puskista. En osannut varautua, en ollenkaan. Miten ihmeessä muutama päivä voi romuttaa kaiken?

Makasin lääkärin edessä, lääkäri meni hiljaiseksi ja survoi ultraäänisauvaa syvemmälle sisuksiini. Raapaisi sillä minua sydämestä asti alkaessaan puhua siitä, mitä hyperstimulaatio tarkoittaa. Siitä, miten hän ei saa edes kunnolla laskettua munarakkuloitani, niin paljon niitä on.

Vedin alushousut ylös ja hameen alas. Istuin tuolille mieheni viereen. En vieläkään käsittänyt, mitä on tapahtumaisillaan. Lääkäri pudisteli päätään. Kuuntelin parhaani mukaan. Yritin olla urhea, olla rohkea, pitää pääni pystyssä. Nyökkäilin, että ymmärrän. Että näin kävi, seuraavalla kerralla tiedetään sitten enemmän. Että näitä sattuu. Että kaikki ovat tästä pahoillaan. Että minun terveyteni on tärkeintä. Että hoito on nyt keskeytettävä.

Keskeytettävä? Silloin en mahtanut enää kyynelille mitään.

En pystynyt enää pitämään ulkokuortani tyynenä. Pelkoni oli toteutunut. Kaikki on taas hieman kauempana minusta. Kaikki on taas enemmän vinossa. Paha uni onkin enemmän totta. Ei lasta meille, ei koskaan.

Lapsettomuus tekee kipeää. Hedelmöityshoidot ovat raskaita. Nämä kaksi asiaa olen tiennyt jo vuosia, kauan ennenkuin ne koskettivat minun elämääni millään tavalla. En vain olisi ikinä osannut aavistaa, miten kamalan kipeää lapsettomuus voi tehdä. En sitä, miten se syö ihmisen sisältäpäin. Mitä tarkoittaa, että se rikkoo ihmisen. Kunnes se rikkoi minut.

Ja hedelmöityshoidot. En ole varma, jaksanko minä. Ihan oikeasti. En tiedä. Hedelmöityshoidot eivät ole raskaita. Ne ovat täyttä helvettiä.

Se siitä

Se oli sitten siinä. Tämä oli sitten tässä. Se siitä.

Hyperstimulaatio, ainakin neljäkymmentä munarakkulaa. Kenties parikymmentä päälle. Hoito täytyi keskeyttää välittömästi.

Minun ihana täydellinen kroppani vastasi pistämiini varovaisen pieniksi säädettyihin hormonimääriin ylireagoimalla. Villisti. Ilmankos olo alkoi käydä hieman kivuliaaksi.

Nyt olo on tyhjä. Munasarjat täydet. Ironista. Hah.

En jaksa enää.

Viivytään hetki

En pysty ajattelemaan mitään muuta. Olen väsynyt, mutten saa aamuisin nukuttua. Keksin tekemistä, yritän tehdä töitäni, lukea, siivota, ommella. Mutta ajatus ei pysy kasassa. Kaikki palaa lopulta tähän yhteen ja samaan. Ivf.

Tänään alkoivat kivut. Siellä, missä kuvittelen oikean munasarjani sijaitsevan, siellä sykkii kipu. Se säteilee reittäni pitkin, tykyttää vioittuneessa polvinivelessäni, riipii alas säärtäni pitkin aina isovarpaan kärkeen asti. Sykkii, säteilee, tykyttää, riipii.

Ajatukset pyörivät vain yhdessä. Toivoisin, että tämä olisi jo ohi. Toisaalta tahtoisin pysäyttää ajan. Jäädä kiinni tähän hetkeen. Tähän hetkeen, jossa kaikki on vielä mahdollista.

Niin moni asia voi mennä pieleen. Niin moni on mennyt jo, tietämättänikin. Kroppani ei pidä siitä, mitä teen sille nyt. Ehkä olemme siis tasoissa, vihdoin. En minäkään pidä siitä, mitä kroppani on tehnyt minulle. Siitä, miten se on pettänyt minut siinä kaikkein tärkeimmässä.

Olisipa tämä jo ohi.

Ei. Viivytään tässä hetki. En ole ihan vielä valmis.

Kolme kirjainta

Jännittää. Pelottaa.

Kävin eilen sairaalassa ultrattavana. Näkyviin saatiin kolmetoista munarakkulaa. Lääkäri oli aidosti pahoillaan aiemmista virheistä. Katsoi silmiin ja sanoi olevansa puolellani. Antoi uuden reseptin. Tiedusteli, onko minulla kysyttävää. En osannut sanoa, en kysyä, päässä löi tyhjää. Tunsin olevani irrallani kaikesta, oikeasti jossain muualla. Ultraaminen sattui, ensimmäistä kertaa. Lääkäri kätteli lähtiessäni. Sanoi jotain hyvin kaunista. Halusi kai lohduttaa.

Osaston oven auetessa kyyneleet valuivat poskilleni. En yrittänyt peitellä niitä, en tällä kertaa. Sairaalassa saa itkeä. Tämä on minun elämäni. Minä saan itkeä.

Itkin, koska minusta tuntui siltä, että tämä ei ole. Tämä ei voi olla. Tämä ei voi olla minun elämääni. Tuntui kuin olisin katsellut sivusta, tuntui kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Seurasin sivusta kuinka hän kätteli lääkärin, hymyili hoitajalle, riisui housunsa verhon takana, viikkasi siististi pinoon, asetteli kengät vierekkäin tuolin alle. Sitten hän nousi tutulle paikalleen, tutulle sängylle kuuntelemaan tuomionsa.

Hormonit tekevät minusta väsyneen. Kauhean väsyneen. Turvottavat vatsani hulvattomaksi palloksi. Särkevät päätäni. Kirvelevät pistoskohdilla. Saavat ihottumani heräämään. Mutta ne saavat myös toivoni heräämään.

En halua ajatella löydettyjen munarakkuloiden määrää, en kohdun limakalvon paksuutta, en tulevaa punktiota, en mahdollisten alkioiden jakautumista. En todennäköisyyksiä, en päivämääriä. Haluan vain pystyä ajattelemaan, että tämä on totta. Että tämä tapahtuu minulle, juuri nyt. Haluan pystyä kävelemään pois lääkärin vastaanotolta ja tuntea olevani minä.

Pelottaa. En olisi halunnut tämän menevän näin. Mutta tämä ei ole kiinni haluamisesta. Tämä vain tapahtui minulle, meille. En toivoisi tätä kellekään.

Tämä on minun mahdollisuuteni. Koeputkihedelmöitys. Kolme kirjainta: ivf. Tartun kiinni noihin kolmeen kirjaimeen. Tänään ne ovat puolellani. Huomista en halua ajatella. Huominen on vain kestettävä, on se millainen hyvänsä. Ja kuka tietää, ehkä huominen on parempi, ehkä huomenna en enää pelkää.

Yksi korvaamaton

Viime aikoina, lapsettomuushoitojen myötä elämässäni on korostunut ystävyyden merkitys. En ole halunnut peitellä lapsettomuuttani keneltäkään. Päinvastoin, voisin puhua lapsettomuudesta ja omista tunteistani ja näistä hoidoista loputtomasti. En vain usko, että kukaan jaksaisi kuunnella.

Minulla on yksi erityinen ystävä, jonka olen jo aiemminkin tiennyt täysin korvaamattomaksi. Sellainen, jolle on joskus ihan pakko soittaa, kun on nähnyt jotain hirveän hassua tai tehnyt jotain uskomattoman typerää tai kokenut suurta vääryyttä tai kuullut jotain sanomattoman kaunista. Tai sitten jos ei vain yksinkertaisesti ole tapahtunut yhtään mitään. Hän on koko ajan läsnä elämässäni, vaikka hän ei konkreettisesti olekaan aina lähellä. Mutta hän vaikuttaa kaikkeen. Kun elän tätä elämääni, omaa arkeani, mietin usein, mitä hän tästäkin tuumaisi, miten hän tällekin nauraisi, miten hän tätäkin itkisi.

Lapsettomuushoitojen myötä tämä ystäväni on muistuttanut minua siitä, miksi hän on niin uskomaton ihminen. Se tuki ja myötäeläminen, jota hän puolestani osoittaa, on mittaamatonta. Se rakkauden ja huolenpidon määrä, jota hän minulle antaa, on käsittämätöntä.

Hän ei kestä katsella neuloja, pistämistä, inhottavia kliinisiä tökkimisiä. Kun pistin elämäni ensimmäisen hormonipiikin, hän oli vierelläni. Vaikka häntä itseään inhottaa ja pelottaa piikit, hän istui vierelläni ja katsoi, kun vapisevin käsin ujutin neulan nahkaani. Hän ei jättänyt minua yksin, sillä tiesi, että minä pelkään enemmän. Hän tiesi, että minä pelkään sitä, miten lopullista tämä on. Miten pelkään sitä, kuinka iso mahdollisuus tämä nyt alkanut hoito minulle on, mutta samalla kuitenkin vain pelkkä mahdollisuus. Miten kaikki on nyt tässä, saavutettavissa ja miten se kaikki saattaa olla pian ohi, lopullisesti.

Hän on pitänyt kiinni kädestäni keinohedelmöityksessä. Hän on jutellut mahalleni yrittäen saada sitä kasvamaan. Hän on odottanut malttamattomana päivien kulumista, surrut miten ei voi auttaa minua tarpeeksi. Hän on itkenyt vuokseni, itkenyt kanssani. Hän elää jokaisessa hetkessä mukanani. Vaikka hän on toisella paikkakunnalla, hän on koko ajan läsnä. Hän ei jätä minua yksin, ei koskaan.

Minulla on yksi korvaamaton ystävä. Elän läpi elämäni vaikeimpia tunteita ja hän näkee ne kaikki. Hänellä on itsellään yksi lapsi, mutta hän ymmärtää sen, miltä tuntuu olla tahattomasti lapseton, miltä tuntuu pelätä jäävänsä ikuisesti ilman lasta. Hän tietää sen ilman, että minun tarvitsee sitä hänelle ääneen yrittää kertoa. Hän katsoo minua kerran silmiin ja tietää.

Sitten hän ottaa minua kädestä kiinni ja on hiljaa. Hän on paras ystäväni tässä maailmassa, paras kaikista ikinä missään. Hän tietää, että jos ottaa minua kädestä kiinni ja puristaa lujasti, se helpottaa hieman. Sillä kun hän tekee niin, minä tiedän, etten ole ikinä yksin. Minulla on hänet ystävänäni. Se tieto tekee tästä hieman helpompaa.

Kun tuntuu oikein pahalta, ajattelen häntä. Ajattelen häntä ja tiedän, että hän seisoo rinnallani aina. Silloin minun on hieman helpompi hengittää.

Kärsivällisyyttä ei aina palkita

Helmikuussa kävimme sairaalassa ivf-hoitojen suunnittelukäynnillä. Tuolloin tuleva hoitomme ajoitettiin toukokuulle. Olen tässä välissä soittanut poliklinikalle useamman kerran ja kertonut heille kuukautiskiertoni vaiheista ja varmistellut sitä, että pidän heidät ajan tasalla mahdollisesta munasolujen keräysaikataulusta. Ettei vain mikään menisi pieleen.

Keskiviikkona soitin sairaalaan, kerroin, että menkkoja ei vieläkään näy. Sanoivat, että ei hätää, voin soittaa sitten perjantaiaamulla, mikäli alkavat sitä ennen. Että ei hätää, heidän poliklinikkansa on kyllä auki.

Torstaina menkat alkoivat. Äsken soitin toiveikkaana polille. Minulle sanottiin, että mahdollinen punktioni näyttäisi venähtävän viikolle 22 suunnitellun viikon 21 sijasta, että harmin paikka, heidän maksusitoumuksensa hoidot toteuttavan yksityisen klinikan kanssa kattaa vain tietyn määrän potilaita viikossa, enkä minä siihen nyt sitten varmaan mahdu.

Yritin sanoa, että minähän olen tämän ehkäistäkseni soitellut kevään mittaan sairaalaan ja kertonut, missä mennään. Puhelimeen vastannut kätilö vain toisteli, että hoidon ajoitus riippuu kuukautiskierrosta, eivätkä he voi ottaa enempää potilaita kuin heidän sopimukseensa kuuluu. Kyllähän minä sen ymmärrän ja siksi juuri olen soitellut sairaalaan.

Nyt odottelen, että kätilö neuvottelee lääkärin kanssa siitä, mitä voitaisiin tehdä vai voidaanko mitään. Sanoi soittavansa tänään myöhemmin. Ei toki tiennyt, että milloin myöhemmin, kun heillä on kuulemma niin tiukat aikataulut siellä. Niin kuin minä en sitä jo tietäisi.

Keskiviikkona vielä asia vaikutti siltä, että jos vain menkat alkavat, voin aloittaa hormonipistokset tänään. Keskiviikkona sairaalasta vielä kyseltiin, että onko minulla pistosaikataulut selvillä ja reseptit valmiina. Tänään sanottiin, että harmin paikka.

Olen odottanut tätä niin kauan. Kerännyt voimia ja rohkeutta ja yrittänyt jaksaa vielä. Pelännyt, että jokin menee pieleen.

Minulla on lääkkeet valmiina jääkaapissa. Matkustin aamulla toiselta paikkakunnalta kotiin, ihan sitä varten, että pääsen tänään käymään sairaalassa. Olen yrittänyt olla tyyni koko kevään ajan, sen voimalla, että toukokuussa me saamme edes mahdollisuuden tulla raskaaksi, vihdoin kaiken tämän jälkeen. Olen odottanut vuoroani ja ollut kärsivällinen. Tänään kuvittelin voivani viimeinkin aloittaa jo kuukausia sitten suunnitellut pistokset.

Lapsettomuus on tuntunut siltä kuin me seisoisimme pitkässä jonossa, mutta emme pääse eteenpäin. Että meitä etuillaan ja tuupitaan ja tönitään jonosta pois, takaisin sen hännille. Että aika kuluu, mutta me vain seisomme jonon viimeisinä, meidän vuoromme ei tule koskaan.

Nyt minusta tuntuu siltä, että meidät tönäistään konkreettisesti hoitojonosta pois. Että nyt meidän vuoromme oli vihdoin tulossa ja meidät potkaistaan helvettiin koko jonosta.

Nyt istun yksin kotona ja itken.

Raskaustesti

Kerrankin toivon, että menkat alkaisivat. Eikä niitä näy eikä kuulu. Tämä malttamattomuus liittyy siihen, että pääsisin vihdoin aloittamaan pistokset ja ultraukset jo kuukausia sitten suunniteltua ivf:ää varten.

Vessan kaapista löytyi aamulla raskaustesti. Ajattelin unenpöpperöissäni, että antaa mennä, tehdään testi. Halpa liuskahan tuo oli. Enkä ole moneen kuukauteen pissannut minkäänlaisen tikun päälle, en tähdännyt aikoihin muoviseen kertakäyttömukiin. Eihän sitä koskaan tiedä.

Siispä tein testin. Jätin sen pöntön kannen päälle kypsymään ja lähdin keittelemään aamukahvia. Ihanaa, vahvaa kahvia. Seuranaan kaksi tuoretta sanomalehteä.

Rakastan hitaita aamuja. Sellaisia, jolloin juon ensin vihreää hunajaista teetä ja sitten mustaa vahvaa kahvia ja rapisutan lehtien sivuja eteen- ja taaksepäin. Nautinnollisen hitaasti. Parhaassa tapauksessa aamuaurinko loimottaa sisään, paljastaa likaiset, pesemättömät lasit. Houkuttelee avaamaan ikkunan kertoen minulle kesästä, varhaisista pitkistä aamuista, jotka ovat vain minua varten.

Unohdin koko testin. Se vain katosi mielestäni. Olin niin tyytyväinen, jopa onnellinen omassa rauhassani lehtiä lukiessani, radiota kuunnellessani, kahvia särpiessäni. En muistanut raskaustestiä.

Siellä se odotti. Vessanpöntön kannen päällä. Kukaan ei seissyt vierellä kello kädessään jännittämässä. Kenenkään vatsaa ei kutkutellut odotus. Kukaan ei nieleskellyt palaa kurkustaan. Ei epäonnistuneesti piilotellut itseltään salaa noussutta toiveikkuuttaan.

En yksinkertaisesti muistanut tehneeni koko testiä. Olen niin tottunut niihin. Niin varma negatiivisesta tuloksesta, ettei minua enää edes jännitä. Voin tehdä jotain muuta, jotain mukavaa, enkä kohta edes muista koko asiaa.

Siellä se odotti. Ketään ei kiinnostanut.

Negatiivinen raskaustesti. Se on jo nähty. Minua ei kiinnosta enää.

Löysin testin myöhemmin. Katsoin tuttua punaista viivaa. Kohautin olkapäitäni ja nakkasin testin pakkauksineen roskikseen. Se oli viimeinen. Kaappi on tyhjä.

En koskaan lakkaa odottamasta

Äitienpäivä. Tänään rutistan omaa äitiäni. Minulla on äiti ja olen siitä onnellinen. Hän on paras äiti maailmassa, paras juuri minulle. Hän rakastaa minua tällaisena kuin olen. Aina.

Vaikka minulla on äiti, johon nojata tänään, äitienpäivä satuttaa. Muistuttaa siitä, mitä voisi olla. Muistanhan minä sen muutenkin, koko ajan. Varmuuden vuoksi äitienpäivänä lujemmin.

Jos vielä joskus saan itsetehdyn kortin, jos ovi narahtaa hiljaa auki, jos pienet kädet kantavat kahvikupin yöpöydälleni, lupaan muistaa silloin myös kaiken tämän. Lupaan muistaa, miten se ei ole itsestäänselvää. Lupaan muistaa, miten kauan odotin. Lupaan muistaa jokaisen heistä, jotka ovat kanssani odottaneet samaa. Lupaan muistaa etenkin heidät, jotka edelleen odottavat, istuvat sänkyjensä reunalla ja odottavat.

Jos jään ikuisesti istumaan sänkyni reunalle, odottamaan itsetehtyä korttia, pienten käsien kantamaa kahvikuppia, luvatkaa minulle jotain. Jos vuosi toisensa jälkeen istun ja odotan. Jos pienten askelten kopsetta ei kuulu siltikään. Jos ovi ei narahda varoen auki, kenenkään silmät eivät loista ylpeyttä itsetehdystä kortista, ei itsekannetusta kahvista. Luvatkaa minulle jotain.

Sillä silti istun sänkyni reunalla ja odotan. Vaikka pääsisin yli kaikesta tästä muusta paskasta, tiedän, että äitienpäivänä en koskaan voi lakata odottamasta. Odottamasta häntä, joka ei tullutkaan.

Muistakaa silloin minua. Lähettäkää yksi ajatus myös minulle. Lähettäkää ajatus kaikille heille, jotka istuvat sängyn reunalla ja odottavat turhaan.

Koska juuri nyt, juuri tässä istuessani olen sydämeni sopukoissa onnellinen teidän puolestanne. Kaikkien teidän, joiden odotus päättyy onnellisesti. Vaikka en muistaisikaan sitä juuri nyt, vaikka en pystyisi ajattelemaan, saati sanomaan ääneen. Olen sisimmissäni onnellinen jokaisesta tarinasta, joka päättyy toisin.

Sillä tänään istun sängyn reunalla. Istun ja odotan häntä. Mutta ovi ei narahda, kahvi ei tuoksu. Kortilla ei ole piirtäjää. Ei nyt eikä varmaan koskaan.

Tätä kipua en toivo kenellekään.

Miltä se tuntuu

Lapsettomien lauantai. Mitä siitä voin sanoa? Ehkä tahdon kertoa niille, jotka eivät tiedä, että lapsettomuus satuttaa oikeasti. Lapsettomuus on totta. Tämä päivä ei ole mikään irvokas juhlapäivä, vaan hetki pysähtyä ja muistaa. Minulla on moni asia hyvin. Mutta tänään ajattelen meitä kaikkia, joita yhdistää tieto siitä, miltä se tuntuu. Miltä lapsettomuus tuntuu.

Miltä tuntuu vaikka se, miten polilla minua kohdeltiin eilen kuin sukkaa. En tajunnut siinä puhelimessa edes hermostua, en vaatia parempaa kohtelua. Löysin resepteistäni diagnoosin. Minulle siitä ei ole puhuttu mitään. Olisin vain halunnut tietää. Minussa on jotain vikaa. Olisin ansainnut tietää.

Sanoivat taas saman kuin ennenkin, sanoivat että soita sitten myöhemmin uudestaan.

Sitten myöhemmin. Mutta elämä on nyt, tässä.

Ostin tutin. Pienen punaisen tutin. Puristin sitä kädessäni koko matkan. Laskin hellästi Hietakehdon kivelle. Annoin suukon ja päästin irti. Tahdon kertoa, miltä tuntuu päästää irti.

Se tuntuu siltä kuin sielustani revittäisiin pala pois.

Loukatusta naiseudesta

Olen menettänyt jotain naiseudestani. Juuri nyt se tuntuu ehdottomalta ja peruuttamattomalta menetykseltä. Siltä, että jotain on jäänyt taakse, eikä sitä enää takaisin saa.

Menetetty asia on seksuaalisuuteni. Se, miten koen itseni viehättäväksi. Se, miten koen itseni haluttavaksi. Se, miten koen itseni ainutlaatuiseksi. Se, miten koen itseni koskemattomaksi. Se, miten koen määrääväni itse kaikkein intiimeimmistä kohdista vartalossani. Se, miten koen tekeväni itse päätökset siitä, kuka näkee minut, kuka koskettaa ihoani.

Se, miten koskettaminen ei ole enää nautintoa, vaan toimenpiteiden kohteena olemista, operoitavaksi alistumista. Koskettaminen on jotain, mikä pitää suorittaa. Jotta jaksaisin pitää pääni pystyssä vielä seuraavan kuukauden yli. Jotta jaksaisin tehdä vielä seuraavan turhan raskaustestin.

Jotta kestäisin murtumatta vielä seuraavan minua pilkkaavan negatiivisen raskaustestin.

Se, joka minua koskettaa, ei ole mieheni. Pelkään, ettei hän näe enää minua kauniina, ihanana naisenaan, vaan rikkinäisenä ressukkana, joka yhä uudelleen makaa hoitopöydällä tuntemattoman lääkärin edessä. Lannistuneena.

Se, joka minua koskettaa, on lääkäri. Kasvoton, sieluton lääkäri. Lääkäri, joka ei ole edes yksi ja sama, vaan välillä joku toinen, minulle uusi, tuntematon. Niin moni vieras lääkäri jo. Kosketus on heille rutiinia, jokapäiväistä. Eivät he minua kosketa. He koskettavat seuraavaa potilasta. Mutta se kosketus on minulle jotain, joka loukkasi kipeästi naiseuttani. Hajotti sen pieniksi säpäleiksi.

Haluan olla taas nainen. Haluan tuntea olevani ihana juuri tällaisena kuin olen, paras mahdollinen. Haluan olla nainen. Haluan, että rakastamani mies katsoo minua, eikä näe lapsettomuuden rampauttamaa puolikasta naista. Haluan, että hän näkee naisen. Että hän näkee minut ja haluaa minua. Ettei hänen tarvitse olla enää ulkopuolinen eikä hänen tarvitse enää pelätä. Ettei hänen tarvitse enää koskaan sivusta seurata, kuinka hänen elämänsä nainen alistuu ja hajoaa lapsettomuuden alle.

Lapsettomuus on kaikkialla. Lapsettomuus on myös naiseudessani. Se on vienyt naiseudeltani elinvoiman, vallannut pala palalta. Yrittää nielaista sen sisuksiinsa. Mutta vielä se ei ole lopullista. Voin vielä tulla ehjäksi. Voin vielä olla nainen. Haluan tuntea olevani nainen.

Hieman helpompaa koskettaa

Neljän viikon työrupeama uudessa paikassa on takanapäin. Lapsettomuuteen liittyviä tunteitani sivuavia keskusteluita pääsin kokemaan kolmesti.

Ensimmäisessä keskustelussa kerroin opiskelevani itse asiassa kätilöksi enkä suinkaan ensisijaisesti sairaanhoitajaksi. Työkaverini innostui, jutustelun lomassa kertoi, että hänellä on kaksi tytärtä. Kysyi, onko meillä lapsia. Vastasin, että ei ole. Keskustelu jatkui niin kuin normaalit keskustelut jatkuvat. Minulle jäi hyvä mieli.

Toisessa keskustelussa ikäiseni poika kysyi, onko meillä lapsia. Minä vastasin, että ei ole lapsia, ei. Hän alkoi jaaritella siitä, miten vauvakuume minutkin varmasti valtaa ennemmin tai myöhemmin. Että kaikki naiset haluavat lapsia. Nimenomaan kuumeisesti. Naisille tulee vauvakuume, viimeistään tietyssä iässä. Että kyllä minäkin varmasti vielä joskus. Myöhemmin hän hehkutti mennyttä isänpäivää ja tulevaa äitienpäivää ja mietti, että pitäisikö hommata lahja vaimolle ja minkäköhänlainen lahja ja mistähän se tykkäisi ja pieni tytär on sitten aivan ihana. Mutisin epämääräisesti jotain siitä, miten kyllä lapsi olisi varmasti kiva, onnittelin häntä omasta ihanasta tyttärestään. Oloni oli epämukava, halusin pois.

Kolmas keskustelu käytiin tänään. Kahvitunnilla alettiin ruotia, miten kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään vanhempina. Ja miten jotkut taas eivät lasta saa, vaikka haluavatkin. Siihen perään sateli viisasteluja siitä, miten moni on saanut lapsen vasta kun on lakannut yrittämästä. Miten kannattaisi vain lopettaa stressaaminen. Miten stressi estää raskaaksitulon. Miten raskaaksi tullaan silloin, kun sitä ei sen enempää ajatella.

Yleistä nyökyttelyä ja muminaa. Joo, niin se on. Stressaamisen kun lopettaa, niin se on siinä. Stressi on syyllinen. Lasta toivovien ei pitäisi stressata, kyllä se sillä hoituu.

Olin hiljaa. Katselin seiniä.

Työpäivä päättyi. En lähtenytkään suoraan kotiin, vaan toiseen suuntaan, hautausmaalle. Paikkaan, jossa tiesin olevan muistokivi lapselle, jota emme saaneet. Etsin oikeaa kiveä ja löysin sen. Istuin penkillä ja katselin tekstiä. Lapselle, jota emme saaneet. Kyyneleet valuivat poskilleni. Ohitseni käveli vanha nainen. Hän katsoi minuun, katsoi minua silmiin, sanoi "täällä on sentään kovin kaunista ja hiljaista" ja jatkoi matkaansa.

Minä nyökkäsin ja hymyilin. Nainen meni menojaan. Kävelin muistolaatan luo ja hipaisin sitä. Seisoin siinä ja itkin.

Jokin muuttui. Surusta tuli taas hivenen todempaa, hieman helpompaa koskettaa. Jostain kumpusi vihdoin varmuus siitä, ettei tämä suru ole ikuisesti näin väkevää. Että asiat muuttuvat, suuntaan tai toiseen. Tiesin, ettei minun kuitenkaan tarvitse jäädä tähän suruuni kellumaan. Vaikka en koskaan sulje näitä tunteita itsestäni pois, ne eivät määrittele koko elämääni. Vaikka mikään tuleva ei saa minua unohtamaan tätä tuskaani, se ei hallitse minua ikuisesti. Voin selvitä tästä ja enemmästäkin.

Juuri nyt satunnaiset lapsikeskustelut tuntuvat pahalta, saavat päiväni järkkymään sijoiltaan. Minun ei tarvitse hävetä sitä, ei paeta sitä. Tämä minun suruni on totta. Todellista. Juuri nyt on minun aikani surra.

Ei halua vaan kaipausta

Tämä lapsenkaipuu ei ole sitä, että haluan jotain kovasti, mutta en saa. Ei sitä, että haluan jotain kaikkein eniten ja petyn, kun en saa haluamaani. Ei sitä, että haluan, en saa ja petyn.

Tämä on syvempää. Kaipuu. Sydäntä syvältä polttava kaipuu. Tunne siitä, miten kaikkein tärkein puuttuu. Se, jonka kuuluisi olla tässä näin, se puuttuu. Että maailmassa on tapahtunut kauhea virhe. Että jotain on mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Kaipaus.

Se tunne, että tämä on väärin. Että elämä on väärin. Että jotain kuuluisi olla tässä näin. Se, miten ikävöin häntä kuin ihmistä, jonka olen saanut luokseni ja menettänyt. Vaikkei häntä ole koskaan vielä ollutkaan, hän on minulle niin todellinen jo nyt, juuri nyt.

En minä vain halua häntä kovasti. Minä ikävöin häntä niin, että se tuottaa fyysistä kipua, joka lävistää sydämeni, korventaa poltteena rintaani. Minä kaipaan häntä niin että minuun oikeasti sattuu. En halua vaan kaipaan.

Jotain puuttuu. Joku puuttuu. Hän puuttuu.

Hänen paikkansa olisi luonani, tiedän sen. Minun sylissäni on tilaa hänelle. Minun sydämessäni on paikka hänelle. Pelkään, että olen menettänyt hänet iäksi ja kaipaan häntä niin paljon. Hän kuuluisi syliini, elämääni. Juuri nyt hän elää vain kaipuuni voimalla. Vain kaipuuni tekee hänestä todellisen.

Kaipaan häntä niin, että välillä en pysty keskittymään mihinkään muuhun. Kaipaus kulkee mukanani pidäteltyinä kyyneleinä, tukahdutettuna tuskan huutona. Kaipaus on koko ajan läsnä. Koko ajan. Kaikki mitä teen, teen hän mielessäni. Minne ikinä menenkin, menen hän sydämessäni.

Ei. Ei tämä ole haluamista. Tämä on kaipausta.

Ei. En minä halua häntä. Minä kaipaan häntä.

Lastenaltaan reunalla

Olimme kylpylässä lapsiperhe seuranamme. Ensin istuimme hytisemässä lastenaltaan reunalla, mutta tuumimme pian mieheni kanssa, että liian kylmää, mennään kuumavesialtaaseen. Poistuimme sinne käsi kädessä emmekä katselleet taaksemme. Me voimme tehdä niin. Ei ole pakko vahtia ketään. Ei ole pakko jäädä leikkimään. Ei ole pakko pitää ketään pinnalla. Ei ole pakko kehua kenenkään polskuttelua.

Kuumavesialtaassa istuin mieheni viereen. Tiukasti kiinni, kainaloon. Ihanan rauhalliseen kuumaan veteen. Olin työputken ja valvottujen öiden jäljiltä aivan poikki. Ei huvittanut palella lastenaltaan reunalla. Minun ei tarvitse, meidän ei tarvitse. Me saamme nauttia toisistamme. Toivon, että me opimme nauttimaan toisistamme.

Ystävät jäivät lastenaltaalle. Lapsensa kanssa. Minä ja mieheni istuimme kahdestaan. Ehkä tulee vielä päivä, jolloin se ei tunnu viiltona sydämessä eikä poltteena silmäluomilla. Päivä, jolloin kukaan ulkopuolinen ei voisi huomata sitä kireästä nieleskelystäni tai silmäripsien tiuhasta räpsyttelystäni. Yrityksistäni tuupata kyyneleet sivuun, jättää itkuni väliin. Ehkä jonain päivänä voin istua kahdestaan mieheni kanssa, pitää häntä kädestä kiinni, painaa pään vasten rakasta olkapäätä, katsoa silmiin ja hymyillä. Tuntea pelkkää onnea. Onnea siitä, että minulla on hänet ja hänellä on minut. Katsoa silmiin ja olla onnellinen.

Nyt sen hetken pilaa suru. Suru siitä, mitä meiltä puuttuu. Minulla on vain hänet ja hänellä on vain minut. Me olemme vain kaksin. Meillä on vain toisemme.

Minulla on hänet ja hänellä on minut. Me olemme kaksin. Meillä on toisemme.

Lastenallas ja kuumavesiallas. Uimaanoppimisen riemua ja kahdenkeskistä kuhertelua. Lasten iloinen kiljunta ja minun pidätelty itkuni. Jos jäämme ikuisesti olemaan kaksin, toivon, että me todella oppisimme olemaan kaksin. Katsomaan toisiamme silmiin ja hymyilemään, olemaan onnellisia.

En pysty istumaan lastenaltaan reunalla. Ei minua niin kovasti palellut. En vain pysty istumaan siinä. Se paikka on niille, joilla on lapsia. Niille, jotka eivät elä sumuisessa surussa. Niille, jotka sopivat istumaan siihen. Juuri nyt minä en sovi. Ehkä jonain päivänä on toisin. Ehkä saan viedä oman lapseni uimaan, ehkä vien jonkun ystävän lapsen. Voin istua altaan reunalla tyynenä, ilman kipeää poltetta sydämessäni. Hymyillä ja olla onnellinen.

Se päivä ei ollut vielä eilen. Se päivä ei ole vielä tänään. Se päivä ei ole vielä huomennakaan. Mutta toivon, että se päivä tulee. Silloin minut löytää lastenaltaan reunalta. Olen se, joka nauraa ääneen. Se, jonka silmässä ei asu suru. Se, joka elää hetkessä ja on onnellinen.

Se, joka kohtasi lapsettomuuden ja selvisi siitä.