Kaksi kappaletta

Tällä viikolla Helmi pyysi kertomaan kaksi kappaletta, jotka jostain syystä juuri nyt kolahtavat ja hieman perustelemaan valintoja. Koska oloni on kovin haikeavireinen, kolautin itseäni kappaleilla, jotka ovat haikeita nekin.

Ensimmäinen laulu, joka juuri nyt tuntuu tärkeältä ja joka minulle kertoo lapsettomuudesta (vaikka ei yleisesti ottaen kerrokaan), on Emma Salokosken Veden alla. Jotain siitä, miten juuri nyt näen mieheni ja meidän elämämme. Ja siitä lohdullisuudesta, mikä minulla tässä on. Tuntuu, etten näe pohjaa ja sukellan, mutta en sukella yksin. En uskaltaisi yksin.

Toinen kappale on kaunis Beth Gibbonsin Show. Joku hänen äänessään osuu syvälle minuun. Ja tämäkin on kovin herkkää.

Siis nyt vaivun hetkeksi herkistelemään näillä kahdella.

Kasvottomia naisia

Kävin tänään kuntosalilla. Pienen liikuntatauon jälkeen tunsin itseni kovin tukkoiseksi. Mutta ei kai sen niin väliä. Omaksi iloksenihan minä.

Salilla oli nainen, joka oli raskaana. Tietenkin. Viime aikoina on tuntunut, että nämä raskausasiat väijyvät minua. Hyppivät silmille joka paikassa. Turvallista ei ole missään. Paitsi ehkä kotona. Meidän kodissa ei raskaanaolevat naiset pyöri. On vain littanavatsainen minä. En vähimmässäkään määrin raskaana.

Ihminen kai näkee sen, mitä katsoo. Viime aikoina olen katsonut odottavia äitejä. Katsonut liian tarkkaan. Mutta olen katsonut vain vatsaa. Salilla olevan naisen kasvoja en nähnyt. En näe kasvoja. Näen vain pyöreän mahan. Ihmisen kasvoilla ei ole minulle merkitystä niin kauan kuin hän on raskaana.

Kasvottomia naisia. Kasvottomia naisia pyöreine vatsoineen.

Teki mieli lähteä pois. Katsoin toisaalle, en halunnut nähdä kirkuvan pinkinpunaista pinkeää paitaa. Katsoin toisaalle, en halunnut pilata salihetkeäni. Tarkoitukseni oli nauttia liikunnasta, ei kyräillä ventovieraan ihmisen raskausmahaa.

Kuitenkaan pakoon en pääse. En ole raskaana. Se seuraa minua kaikkialle. En ole raskaana. Sen kanssa minun on selvittävä.

Kasvottomat naiset pyöreine vatsoineen. Kohta he työntävät lastenvaunuja. Nostavat lapsensa syliin, imettävät. Tuudittavat uneen, hyräilevät vaistomaisesti hiljaa ääneen. Minä kierrän tätä yhtä ja samaa kehää. En työnnä lastenvaunuja, en nosta ketään syliin, en imetä kenties koskaan. Yritän peittää omat kasvoni, peittää niillä viipyvän surun ja kateuden ja epätoivon välkkeen.

Kasvottomat naiset ovat kohta äitejä. Minun kasvoilleni piirtyvät lapsettomuuden kasvot. Minä en ole kohta äiti. Ehkä en ole koskaan äiti.

Myrkkyä

Raskauskateus. Viime aikoina olen huomannut sen itsessäni. Inhottavaa. Pistää kiemurtelemaan ja saa minut tuntemaan itseni jotenkin ilkeäksi.

En voi sille mitään. Ennen sain pidettyä päällimmäisenä ajatuksen siitä, miten toisen oma ei ole minulta pois. Miten toisten raskaanaolo ei liity minun raskaanaolemattomuuteeni mitenkään. Ei mitään tekemistä keskenään. Tuo toinen tuossa nyt vain on ja minä en, mutta ei siinä sen kummempaa.

Mutta nyt. Voi hyvä tavaton. Jostain syvältä sisältäni lähtevät tunteet, jostain ihmisyyden syvimmästä olemuksesta kihisevät kitkerät tunteet. Tahdon ne pois. En halua tuntea niin. Kuin sisälläni virtaisi myrkkyä, joka tahraa mieleni, tahraa minut, tekee minusta häijyn ja ilkeän.

Ympärilläni saadaan lapsia. On jo ennestään, tulee uusia, tulee ensimmäisiä. Poks vaan ja taas sitä mennään. Minä katson sivusta ja kihisen myrkkyä. En halua onnitella ketään. Ei kiinnosta toisten kakarat. Alan kohta vihata lapsia, vaikka ennen niin rakastin.

Toisten äidilliset sylit. Minun tyhjä kohtuni. Toisten lämpimät sydämet. Minun myrkyllinen sieluni.

En halua kuulla toisten lapsista, toisten onnesta. Ensimmäistä lastaan odottava äiti. Miten hän hehkuu onnea. Ainokaistaan ikuisesti kaipaamaan tuomittu säälittävä otus. Ei mikään nainen ollenkaan.

Kuilun reunalla. Siinä seison tänään. Se kuilu on musta mieleni, se puoli minusta, jonka haluan pois. Masennus. Se, joka sumensi vuodet elämästäni ja jonka luo en halua enää koskaan. Se on vetänyt minut reunalleen ja tuijotan synkkään kuiluun. Sieltä se katsoo minua, houkuttelee luokseen. Viallista naista, joka ei saa lapsia. Joka kadehtii muita ja unohtaa elää. Vastustelen, mutta olen väsynyt.

Sydämeni on saanut myrkkyä. Se on kovin kipeä, eikä jaksa ehkä vastustella. Seison synkän kuilun reunalla. En tahdo sinne enää. Yritän parhaani, mutta minua väsyttää liikaa. Yritän silti parhaani vielä. Yritän pysyä pystyssä. Minä aion pysyä pystyssä.

Lämpö ja kaipaus

Tahdoin mukaan tämän blogimaailman yhteisöllisyyteen ja osallistun tällaiseen Helmin vetämään projektiin, joka alkoi viikon alusta ja loppuu juhannuksena. Saa nyt nähdä, mitä tästä tulee, mutta hauskalta kuulostaa. Kokeillaan.

Helmi pyysi listaamaan kaksi sanaa, jotka ovat tärkeitä juuri nyt. Päätin pysytellä positiivisia ajatuksia herättävissä sanoissa tällä kertaa. Ensimmäisenä mieleeni tulee lämpö. Lähelläni on ihmisiä, joista välittyy ympärilleen lämpöä. Lämpöä minua kohtaan. Tiedän, että minusta välitetään kovasti. Että vaikka olisin kuinka hukassa tai väsynyt tai tekisin typeryyksiä, ei välittäminen pääty siltikään. Ja hukassa, väsynyt sekä typerä olen toden teolla elämässäni ollut. Mutta silti. Olen turvassa. Minusta välitetään.

Toiseksi tulee kaipaus. Viime aikoina olen kaivannut miestäni. Olen muutaman viikon töissä toisella paikkakunnalla ja kaipaan. Kaipaus tekee hyvää. Se, että on joskus välimatkaa, saa näkemään asioita eri kulmasta. Mutta rajansa kaikella. Epäsäännöllisistä työajoista ja erilaisesta vuorokausirytmistämme johtuen tuntuu välillä ihan tavallisessa arjessakin, ettemme kohtaa päiväkausiin kunnolla. Että joudun kaipaamaan liian usein. Mutta kuitenkin, jos positiivisuutta haetaan, kaipaus kertoo jotain siitä, että toinen on tärkeä. Kaipaan myös rakasta ystävääni. Näemme liian harvoin. Kukaan toinen ihminen ei tunne minua niin kuin hän. Kukaan ei naura kanssani niin kuin hän. Tahtoisin olla lähempänä. Tahtoisin pystyä piipahtamaan kylään ihan yhtäkkiä, kutsumatta. Juoda kahvit ja häipyä.

Lämpö ja kaipaus. Pehmeitä sanoja molemmat. Tuntuvat hyvältä sanoa ääneen.

Parhaassa lastentekoiässä

Juttelin töissä niitä näitä uuden työkaverin kanssa. Nainen eri ikäluokkaa kuin minä, alle kuusikymppinen kuitenkin. Puhuimme kirjoista, maailmanmenosta, nyky-yhteiskunnasta, vaihtoehtohoidoista, opiskelusta. Kerroin, että olen ajatellut saattavani kesken olevat yliopisto-opinnot jonkunlaiseen kunnolliseen loppupisteeseen. Kätilöopintojen jälkeen. Sitten työn ohessa ehkä opiskelisin. Ilman paineita, nauttien. Laajentaisin mahdollisuuksiani.

Työkaveri naurahti. Että olenpas minä touhukas. Että parhaassa lastentekoiässä suunnittelen opintoja opintojen päälle. Että työelämä, lapset ja opinnot on kyllä aika haastavaa yhdistää. Että hän ihailee tarmoani.

Tyrmäys. Taas. Tähän keskusteluun en ainakaan ollut varautunut. Kyllä, olen parhaassa lastentekoiässä. Aivan varmasti. Olenko kertonut ylipäätään haluavani lapsia? En. Olenko erityisen touhukas tai tarmokas? No en. Olen tehnyt hieman suunnitelmia tulevaisuuteen sen varalle, että lapsettomana olen ja pysyn. Opiskelusuunnitelmani on sen varalle, etten putoaisi tyhjyyteen. Että minulla olisi muutakin kuin kaipaus olla äiti. Jos lapsettomuus muuttuu pysyväksi, minulla olisi aikaa. Aikaa, jota en varsinaisesti halunnut, mutta joka minulle jää. Sillä ajalla pystyn tekemään jotain. Sillä ajalla voisin esimerkiksi opiskella lisää.

Outo syyttävä sävy: parhaassa lastentekoiässä. Että minun pitäisi tajuta ryhtyä tekemään niitä lapsia eikä haahuilla lisää opintoja. Niin. Mielellänihän minä. Jos edes yhden lapsen. Kovin mielelläni. Mutta paras lastentekoikä ei ole ystäväni. Se ei auta minua pisaran vertaa. Se loittonee ja jää lopulta taakseni, muttei lupaa minulle mitään.

Olen parhaassa lapsentekoiässä. Muistan sen kyllä itsekin. Ilman että sitä paiskotaan märkänä rättinä naamalleni. Aina yhtä puskista, aina kulman takaa. Pitäisi opetella suojautumaan paremmin. Olen parhaassa lapsentekoiässä. Minun pitäisi osata jo suojautua paremmin.

Ehkä voisin pikkuhiljaa opetella edes puolustautumaan. Vastaamaan, että kiitos vain, kohta levitän taas sairaalassa vapisevia jalkojani ja perseeni tarttuu kiinni ällöttäviin nihkeisiin paperisiin lakanoihin, kohta hikoilen silkkaa kauhua jalat telineissä roikkuen ja puren hampaita yhteen ja puristan käsiä nyrkkiin, kohta piikitän itseeni lääkkeitä ja pelkään, koko ajan toivon, että säälittävät munasoluni toimisivat. Että lastentekoiässä olen ja lastentekohommiin aion ryhtyä. Että anteeksi vain, kun puhun jatko-opinnoista. Että puhutaan sitten lastenteosta, saatana.

Kiltin tytön syndrooma

Vyöhyketerapiasta jäi suuhuni yksi ikävä maku ja useampi hyvä maku. Itse terapeutti oli lämmin ihminen ja ilmeisen tietoinen siitä, mitä oli tekemässä. Hän selitti paljon ja kuunteli, mitä kerroin. Painelu oli todella kivuliasta, kiemurtelin paikallani välillä kuumissani, välillä kylmissäni. Se ei ollut mikään huono asia vaan päinvastoin. Jälkeenpäin oloni oli pikkuisen irrallinen, hiukkasen höntti. Nyt olen janoinen ja muutamaa pistettä jaloissani särkee. Mutta sekin on ihan hyvä asia. Varasin uuden ajan.

Mutta ikävääkin oli. Se ikävä liittyy ihmisten periaatteessa ihan hyvää tarkoittaviin ajattelemattomiin puheisiin, jotka osuvat kipeinä tikareina sisimpään. Joita kuuntelen nätisti hymyillen, joille nyökyttelen nöyränä päätäni. Ettei se toinen pahoita mieltään. Oma mieleni kestäkööt iskut.

Alkukeskustelua käydessämme terapeutti totesi, että lapsettomuuden syyt voivat toki olla monet ja monella tavalla ne voivat ratketakin. "Joillain koko ongelma poistuu ihan vain sillä, että vaihtaa kumppania." Iloinen hymy päälle.

Se osui. Hitto, en ole tajunnut. Vaihdetaan kumppaneita, niin jo saadaan lapsia. Vaihtaisiko joku kanssani päikseen? Hoidettaisiin kerralla kaikkien ongelmat. Vips vaan vanha menemään ja johan alkaisi maha paisua.

Eihän hän pahalla sanonut, ei. Mutta ei minunkaan tarvitsisi sille hymyillä. Minä voisin vastata, että mielestäni tuo on vähintään todella ajattelematon kommentti, tarkkaan ajateltuna jopa aika törkeä, että kiitos vain mutta ei kiitos. Vaan ei. Kiltin tytön syndroomaisena hymyilen ja nyökkään. Ettei toinen vain pahoita mieltään. Oma mieleni kestäkööt iskut.

Ei noin vain voi sanoa. En ymmärrä. En halua vaihtaa kumppania. Juuri nyt tiedän täysin varmasti, että haluan vain tämän nykyisen, että näin meidän on hyvä. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa noin. Mutta kiltti tyttö ei halua pahoittaa toisen mieltä. Kiltti tyttö hymyilee kunnes on yksin. Yksin ollessaan hän vannoo, ettei anna ylitseen enää kävellä, että opettelee puolustautumaan. Sitten kiltti tyttö ahdistuu. Itkeekin hieman. Ei halua sittenkään pahoittaa toisen mieltä. Kiltin tytön oma mieli on kestänyt jo monet iskut, se kestää kyllä seuraavatkin. Kiltin tytön syndrooma ei poistu päättämällä, ei väisty ahdistuksella, ei haalene itkulla. Kiltti tyttö ei halua pahoittaa toisen mieltä.

Silti, kuitenkin kokonaisuutena kokemus oli hyvä. Menen mielelläni uudelleen hoidettavaksi. Mutta kumppaniani en vaihda sittenkään.

Vyöhyketerapiaa ja läsnäoloa

Tänään menen vyöhyketerapiaan. Osittain olo on sellainen, että alan epätoivoissani takertua jo mihin vain lupaukseen paremmasta mahdollisuudesta. Osittain taas mieleni on avoin. Onhan nuo lääkehormonit ja keinohedelmöitykset jo nähty. Mikä niiden tulos oli? Kipeä maha, ohuempi lompakko. Ei muuta. Miksi lääkärin tekemät temput olisivat yhtään sen parempia kuin muutkaan? Ainakaan minun ei ole pakko ajatella, että ne olisivat parempia. Tässä asiassa saan ajatella juuri niin kuin itse haluan. Nyt on kyse minusta.

Haluan ajatella, että tämä voisi auttaa. Kokeilen nyt tätä. Toukokuussa sitten makaan taas sairaalanpedillä, mutta nyt jotain ihan muuta.

Muuten oloni on haikea, mieleni alakuloinen. Uuden työpaikan tuomat uudet kuviot vievät ajatuksia muualle, mutta pohjimmiltani olen liian surullinen. Pää tuntuu tahmealta ja väsyttää. Väsyttää kauheasti. Öisin heräilen, enkä saa unta. Sydäntä puristaa epämääräinen huoli. Tahtoisin nukkua enemmän, nukkua paremmin.

Töissä sen sijaan olen tavannut koskettavan mielenkiintoisia ihmisiä. Joskus ohimenevä silmiinkatsominen ja yksi ainoa sana riittää. Joskus se on jo kovin paljon. Joskus se jo kertoo, että hyväksyy toisen, että toisella on lupa olla siinä, olla vieressä, tulla epämukavan lähelle. Ihmisillä on mukanaan uskomattomia kertomuksia menneisyydestä, nykyisyydestä, tulevastakin. Saan olla hetken aikaa osa heidän tarinaansa. Toivottavasti minäkin pystyn antamaan heille jotain. Ainakin voin olla läsnä ja kuunnella. Sekin on tärkeää.

Siis vyöhyketerapiaa ja läsnäoloa. Siinä minulle ajateltavaa täksi viikoksi.

Pehmeä vihreä lankakerä

Silloin tällöin saatan livahtaa lastenvaateosastolle. Ihan vain katselemaan pikkuriikkisiä potkupukuja ja myssyjä ja tossuja. Katselemaan vain, en edes hypistele. En uskalla koskea mihinkään. En pienenpieneen sukkapakettiinkaan. Enhän toki pelkää, että vaatteet menisivät rikki. En. Pelkään, että minä menisin rikki.

Hiiviskelen lastenvaateosaston hyllyjen välissä. Pelkään, että joku huomaa minut. Kuljen hiirenhiljaisin askelin lähes varpaisillani. Annan hiusteni valahtaa peittämään kasvoni. Suuntaan katseeni kohti kenkieni kärkiä. Ja vilkuilen salaa. Pelkään, että joku huomaa minut.

Sillä onhan se selvää, ilmiselvää, että olen väärässä paikassa. Lastenvaateosasto, sinne en kuulu. Olen liikkeellä vääristä syistä. Ahmin silmilläni pikkuisia myssyjä ja tossuja. Varastan itselleni tilan toisten joukosta. Sieltä, missä mietitään, millaiset housut ostetaan tai millainen potkupuku, vaiko molemmat. Sieltä, missä ihaillaan neulottua villatakkia ja päätetään tehdä se itse.

Aloitin minäkin villatakin neulomisen. Ystävän vauvalle. Ostin pehmoista vihreää lankaa, ostin monta eri sävyä ja aloin neuloa. Neuloin itku kurkussa takakappaleen. En pystynyt päättelemään sitä. Itkua ei voinut enää pidätellä. En osannutkaan neuloa toisen lapselle. Halusin neuloa sen omalle lapselleni. Halusin itselleni pienen neuletakin. Hautasin keskeneräisen neulerassukan jonnekin vaatekaappini perälle. En halua löytää sitä enää koskaan. Ehkä se katoaa. Ehkä kyyneleet katoavat. Ehkä se ei jonain päivänä tee enää kipeää.

Hiippailen salaa lastenvaateosastolla. En katso ketään silmiin. Tahdon pois, en koskaan enää tule tänne. Kiusaan itseäni ja katselen äitejä ja isiä lastenvaunuineen. Kuulen vieraan lapsen itkevän. Äiti lohduttaa, ottaa syliin. Minun on kuuma ja paha olla. Tahdon pois. En tule tänne enää koskaan.

Kotona surullinen vihreä lankakerä tuntuu pehmeältä poskeani vasten. Maailman surullisin lankakerä. Se tietää, ettei siitä tule koskaan pikkuista villatakkia. Mutta se pyyhkii kyyneleeni ja on uskomattoman pehmeä poskeani vasten. Siitä olisi tullut kaunis villatakki. Lankakerä tietää itsekin, että siitä olisi tullut hyvä villatakki. Mutta elämä ei mennyt niin. Olen pahoillani lankakerän puolesta. Siitä ei tullutkaan villatakkia.

Minusta ei tullutkaan äitiä.

Hienotunteisuus

Ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa on takana. Takana on myös ennätys raskaus-vitsailuihin päätymisessä. Ehdin olla paikalla kaksi tuntia, kun joku äkkäsi, että opiskelen todellakin kätilöksi. Että kätilö tuleekin tarpeeseen. Kuulemma meidän harjoittelija-tyttösten kannattaa olla varuillamme, ettei käy huonosti. Tämä työpaikka kun saa kaikki hedelmällisessä iässä olevat työntekijänsä sikiämään. Lähiaikoina kolme on synnyttänyt ja ainakin yksi harjoittelemassa ollut on synnyttänyt. Tuli raskaaksi harjoittelujakson aikana. Että pitää olla varuillaan, ettei minunkin käy huonosti. Ettei minun käy huonosti.

Niin. Hyväähän tämäkin puhe vain tarkoitti. Ei ainakaan mitään pahaa. Hymyilin ja nyökkäilin. Tätä se on, small talk nuorille naisille. Viime syksynä harjoittelupaikkani oli lämmin ja läheinen, siellä kerroin ohjaajalleni, miksi olen välillä surullinen. Sain vastaani ymmärrystä ja tukea. Hänen poikansa oli kokenut tämän saman. Nyt en aio kertoa. Aion hymyillä vitseille siitä, miten kätilöä aina tarvitaan. Ja aion hymyillä sille, miten kätevää se on, jos satun paukahtamaan paksuksi, että kätilö ainakin on nopeasti paikalla.

Hymyilen. Sen minä osaan kyllä. Hymyn, joka peittää sen, mitä oikeasti tunnen.

Aina joskus se taitoni on tarpeellinen. Eilen se oli tarpeellinen. Ja minä hymyilin ja kaikilla oli kivaa. Kaikilla oli niin helvetin kivaa.

Etuoikeutettu

Vuoristorata. Se vanha ja kulunut vertaus elämästä, joka on kuin vuoristorata. Se on minun osani. Ei kahta samanlaista päivää peräkkäin. Ylhäältä alas. Joskus niin lujaa, että korvissa soi, joskus maltillisemmin, reittiä tunnustellen. Aina, ihan aina sieltä alhaalta on kivuttu myös ylös. Pohjalle en ole jäänyt. Enkä jää. En suostu jäämään.

Vastoinkäymisiä. Välillä niin mitättömän pieniä, välillä suurempia. Välillä itse aiheutettuja, välillä suorastaan kerjäämällä kerjättyjä, välillä jostain kaukaa tuntemattomuudesta minuun osuvia vahinkolaukauksia. Kuitenkin osa elämääni. Aina minulle todellista.

Tänään ahdistusta läpi päivän. Ajatukset pyörivät jossain elämän epäreiluuden äärellä. Siellä, missä vinkunani lapsettomuuden surusta kutistuu hetkeksi olemattomiin. Siellä, missä isompi polkee pienempänsä maahan, puolustuskyvytöntä hakataan, kiusaaja ei jätä uhriaan rauhaan, lapsi itkee itsensä uneen. Tämä maailma, jossa ihminen raiskaa toisen ihmisen, tappaa, rikkoo ja tarkoituksella satuttaa. Tämä maailma, jossa me kaikki elämme. Maailma, jossa minun osani on elää etuoikeutettuna.

Vaikka kaikki muu kääntyisi nurinpäin, vaikka kaikki muu romahtaisi ympäriltäni, on yksi asia, johon voin luottaa aina, ehdottomasti, ikuisesti. Kotonani minun ei tarvitse pelätä. Minulla on mies, joka ei koskaan, ei koskaan nosta kättään minua vastaan. Sellaista tilannetta ei ole. Vaikka kaikki muu hajoaisi, sen voin tietää varmaksi. Niin kauan kuin hän on mieheni, niin kauan voin tietää varmaksi, että mieheni ei lyö minua koskaan. Ei koskaan.

Ahdistuksen keskellä puhe perheväkivallasta oli tällä kertaa viimeinen pisara. Ketään ei saa lyödä. Ei ketään, ei koskaan, ei missään. Ei ole olemassa sanoja sille suuttumukselle, joka kuohahtaa silmänräpäyksessä, kun vain ajattelenkin sitä raukkaa, joka kohottaa kätensä lyödäkseen toista. Joka oksentaa pahuuden sisältään suoraan oman perheensä päälle.

Siltä olen suojassa omassa kodissani. Olen etuoikeutettu, vaikka sen ei pitäisi mennä niin. Joka ainoan ihmisen täytyisi saada elää edes kotonaan pelkäämättä. Sillä ketään ei saa lyödä. Ei koskaan, ei missään.

Aurinko sekoitti pääni

Tämä keväinen mieletön auringonpaiste sekoitti pääni. Havahdun yhtenään haaveilemasta. Ja nämä haaveet eivät ole mitään arkoja tai epävarmoja tai varovaisen toiveikkaita. Ei. Aurinkoisten päivien aiheuttama haaveilu on suoraa ja estotonta ja suorastaan hävytöntä. Näissä haaveissa toukokuun koeputkitouhut menevät kirjaimellisesti putkeen ja näissä haaveissa leijailen kesän läpi pää pilvissä kohti elämäni onnellisinta aikaa. Itse asiassa haaveillessani elän jo elämäni onnellisinta aikaa.

Kun aurinko paistaa tällä tavalla, piilottelematta yhdenkään pilven takana, heijastuen hohtavalta lumelta, häikäisten silmäni sirrilleen, eihän haaveetkaan voi olla mitään anteeksipyyteleviä tai kumaraselkäisiä. Haaveiden on pakko antaa vyöryä ylitseni ja peittää riemullaan ikävä alleen. Antaa niiden valaista sisimpäni säikyimmätkin sopukat ja pakottaa katsomaan pää pystyssä kohti tulevaa. Antaa niiden valloittaa minut kokonaan vastaansanomattomalla luottamuksellaan ja toiveikkuudellaan.

Mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan hommata lastenvaatteita etukäteen. Tai ylipäätään mitään tarvikkeita ennen kuin mitään lasta edes onkaan olemassa muualla kuin höperöissä haaveissa. Kun olen ymmärtänyt, että jotkut tekevät niin, se on tuntunut minusta lähinnä vain kummalliselta. Miksi hankkia? Mitä ihmettä varten? Nyt kuitenkin auringon sekoittama pääni on ehtinyt ajatella jo sitäkin. Jos kesäkuussa saan eteeni kahden viivan ihmeen, hankin vihdoin jotain. Jotain tulevalle lapselle. Jotain symboliksi siitä, että uskallan luottaa ja toivoa.

Pelokas pessimisti sisälläni yrittää nyt nostaa päätään. Hänet minä potkaisen sivummalle. Nakkaan kaappiin ja paiskaan oven kiinni. Nyt tahdon nauttia. Tahdon olla hetken aikaa vapaa murehtimisesta. Tänään tahdon pyyhkiä epävarman pois ja tahdon hetken aikaa vain olla. Annan auringon paistaa vasten kasvojani, suljen silmäni ja hymyilen.

Tänään en ole koeputkihoitoa kauhulla odottava säikähtänyt ressukka. Tänään en pelkää tulevaa. Tänään en pelkää mitään.

Hyväntuulista hassuttelua

Justiina lahjoitti minulle tällaisen. Kiitos kun ajattelit blogiani, sait minut hymyilemään ja hyvälle mielelle.

 1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin. 

2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi. 

3) Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle.

Yritetäänpä siis kerrankin osallistua. Seitsemän satunnaista asiaa minusta:

1. Tykkään elämän pienistä ja suurista kauniista asioista: sellaisista joita voin katsella ja sellaisista joita voin kuunnella ja sellaisista joihin voin mennä mukaan ja sellaisista jotka voin pukea päälle ja sellaisista joita voin lukea ja sellaisista joita ajatellessa voin nukahtaa hymy huulillani.
2. Teen mielelläni käsilläni juttuja: virkkaan, neulon, piirrän, epämääräisesti näperrän.
3. Haluaisin oppia puhumaan paremmin ranskaa. Ja matkustaa Ranskaan. Ja matkustaa moneen muuhunkin paikkaan.
4. Seitsemän viikon palkaton harjoittelu pienessä vanhainkodissa on ollut elämäni antoisin työpaikka.
5. Olen luonteeltani liian epävarma, tuntuu että pelkään epämääräisesti koko ajan jotakin, enkä oikein usko itseeni.
6. Tykkäisin omasta kissasta. Tai kahdesta.
7. Elämääni kuuluu monta mukavaa ihmistä, mistä saan olla onnellinen ja yksi uskomaton ystävä, joka tuntee minut läpikotaisin ja jota ilman en osaisi olla, eikä onneksi tarvitsekaan.

Poikkean tuosta kolmannesta ohjeesta ja nostan esiin tässä vain kolme blogia, joita monen muun ohella lueskelen: Hopeaa iholla ja Kadun aurinkoisella puolella ja Odottavan aika
Halusin mainita nämä blogit tässä siksi, koska ne käsittelevät kovin erilaista elämää kuin tämä omani ja ihan eri tavalla kuin tämä oma pikkuinen blogini, mutta joiden seuraaminen tuo lohdullista ja kaivattua näkökulmaa näihin oman elämäni murheisiin.

Toiset saavat lapsia, toiset hormoneita

Toiset saavat lapsia rakasteltuaan ensin kumppaninsa kanssa. Saavat tehdä sen ihan rauhassa, ihan kahdestaan. Kukaan ulkopuolinen ei mittaa, ei tutki, ei töki. Saavat olla kaksin, muuttaa yhdessä toisensa vanhemmiksi.

Minä en saa lapsia, vaikka kerta toisensa jälkeen nöyryytän itseäni ventovieraiden ihmisten edessä, riisun housujani epämääräisille tuolinselustoille, nostan palelevat jalkani kalseille telineille. Ajattelen lääkärin ovella hädissäni naurettavuuksia vääränlaisista alushousuista ja ajelemattomista säärikarvoista. En ole minä ollenkaan, vaan kulloinenkin kuukautiskierron päivämäärä. Alku tai loppu tai kesto tai vaihe tai huippu tai lasku. Vastaan "kuinka pitkä sinä olet?" -kysymykseen "kaksikymmentäyhdeksän päivää". Olen niin tottunut siihen, että lääkärin luona minä en ole minä ollenkaan. Olen pelkkä operoitava kuukautiskiertokone.

Toiset saavat lapsia rakasteltuaan ensin kumppaninsa kanssa. Minä saan lapsen sijaan vastenmielisiä hormoneita, joihin kroppani reagoi kauhuissaan. Saan inhottavia työkaluja itseeni, verta ulos, neulaa sisään, kipuja, turvotusta, huimausta, unettomuutta, kuumia aaltoja ja pohjatonta surua.

Toiset saavat lapsia ja toiset eivät. Joudun kestämään kaikki nämä kamalat operaatiot, enkä välttämättä saa muuta kuin surkean kasan uusia kokemuksia. Purkin käytetyille neuloille ja nipun sekavia esitteitä. Pääni täyteen nippelitietoutta ihmisen lisääntymisestä. Kylmiä numeroita ja karua faktaa.

En haluaisi tietää siitä mitään. Sen sijaan haluaisin rakastella kumppanini kanssa. Ihan rauhassa, ihan kahdestaan. Ilman että kukaan ulkopuolinen mittaa, tutkii tai tökkii. Haluan olla se, joka saa lapsia. En enää koskaan tämä surullinen kuukautiskiertokone, joka palelee yksin tutkimuspöydällä ja pelkää.